Miltä näyttää sielunmaisena? Minun maisemassani välkkyy rajamaiden erämaajärvi, jonka hiekkaisilla rannoilla huojuvat hongat siivilöivät aurinkoa. Toisaalta takana avautuu suo, jonka paksu sammalmätäs imaisee saappaan ja horisontti häviää kelohonkien harvaan metsikköön. Patvinsuon kansallispuisto Pohjois-Karjalassa tarjoilee molemmat. Vaikka muistojen maisemassa on kesä, sattui tälle hiihtoretkelle kevättalvinen ensipilkahdus. Sininen taivas ja kirkkaan vihreiden mäntyjen läpi välkehtivä aurinko siivittivät kesän mieleen, vaikka rantoja yhä peittikin korkeat nietokset.
Patvinsuon ja Suomunkierron maisemat
Talven hiihtoretkien kohokohta on ollut jo monta talvea Patvinsuon kansallispuisto valtavine suoalueineen. Sain innostettua retkikunnan tällä kertaa mukaani, ja pakkauduimme suksien, kimpsujen ja kampsujen kanssa kompaktikoon Corollaan tarkoituksena viettää kaksi päivää Patvinsuolla hiihdellen. Heti alkuun päästiinkin kokemaan jännittäviä käänteitä, kun Suomuntien kunto yllätti sunnuntairetkeilijät. Tietä aurataan kyllä talvellakin, mutta edellisten päivien lumisateet olivat menneet ohi auraustahdista. Corollani on toki kunnostautunut salomaiden marja-autona, mutta täyteen pakattuna sai kuskilla olla hellää kaasujalkaa ja vakaata kättä yrittäessä pysyä edellisten renkaanjäljillä. Suomun luontotuvan pihaan kuitenkin päästiin ilman, että pakoputki tai muuta autoilun kannalta oleellista jäi matkalle.
Suomunkierto on itselleni vakituinen retkikohde monen kesän ajalta. Polku kulkee hiekkaisia rantoja myöten, ja olen usein pohtinut, miltä maisema näyttää sirpalemaisilta saarilta päin katsottuna. Päätimme jättää auton Suomun pihaan, ja suksia kevätjäille paistattelemaan päivää. Laskeuduimme Kaunisniemen rantatörmältä kimalteleville jäille ja otimme suunnaksi Kuikkaniemen kalasaunan. Vaikka Patvinsuolla olen monesti käynytkin, Kuikkaniemeen en ole polulta kertaakaan poikennut. Niemi kapenee nokkaa kohden, ja siellä aivan kärjen tuntumassa tönöttää hirsinen rakennus, entisaikojen eränkävijöiden erälinna. Kalasauna on ilmeisesti ollut paikallaan 1800-luvulta saakka, ja toiminut lähiseudun asukkaiden syksy- ja talvikalastuksen tukikohtana. Sisällä rakennuksessa on iso kivinen avokiuas ja laverit – luksus-eräretkeilyä 1800-luvun standardeilla. Tai silloin se on kaiketi ollut ihan vain arkea. 2000-luvun sunnuntaierästelijän näkökulmasta on hauska miettiä, millaisia ajatuksia on tässä saunassa mahdettu pohdiskella, onko salo sykähdyttänyt silloista eläjää samalla tavalla kuin nyt.
Kalasaunalta lähtiessä osa retkikunnastamme sai kokea juuri näitä sykähdyttäviä luontoelämyksiä, kun ukkometso lehahti lähipetäjästä lentoon. Itse en kuitenkaan ehtinyt keskittyä aiheeseen, sillä vedin hillittömät lipat rantanäreikössä, ja vedin itseni rinkan ja suksien kanssa kunnon solmuun pajukon sekaan. Olisi siinä ollut Kalasaunan käyttäjille nauramista.
Tyrjänsaari kohoaa Suomujärvestä kuin ahvenen selkäevä – kapean korkeana auringon värjäten petäjikön lainehtimaan punavihreänä. Hiihtelimme saaren harjua myöten kohti Lapinniemen tulipaikkaa lounastamaan. Talviretkillä – varsinkin ulkona – kokkaaminen voi olla haastavaa, sillä kaikki tuppaa jäätymään välittömästi kun tuli sammuu. Tein edellispäivänä ison kattilallisen madekeittoa valmiiksi ja otin sen mukaan termospulloon, joten lämmintä lounasta oli heti saatavilla. Nuotio sytytettiin lämmikkeeksi, ja ritilän päällä grillattiin jo vakioretkievääksi muodostuneita pesto-savutofureissareita. Pienestä on ihminen iloinen: hyvää ruokaa ja lämmittävä kevätaurinko kasvoilla.
Paluumatkalla takaisin autolle amatööri-luontobongareina seurailimme talvisten vipeltäjien jättämiä jälkiä. Useampi lumikieppi löytyi jäältä, samoin kanalintujen lentoon lähtö jälkiä. Rantoja kierteli pitkältä matkalta jonkin pienen näätäeläimen jäljet ja Avaran Luonnon suurkuluttajina toki arvuuteltiinkin jälkien tekijää. Hauskaa ainakin oli näyttänyt olevan, sillä noin nakkimakkaran kokoinen eläin oli laskenut mäkeä alas ahkerasti pitkin harjua useaan otteeseen.
Suo, suksi ja sauna
Mitäpä sitä muuta ihminen tarvitseekaan. Hiihtoretken päätteeksi suuntasimme Valkean Mäntyjärven rannalla sijaitsevaan Metsähallituksen eräkämppään. Vaikka retkiseurueessamme oli kokemusta lumikiepissä nukkumisesta susien ulvontaa kuunnellen, lupaus vuokrakämpän saunasta voitti tällä kertaa.
Hirsinen 20 neliön mökki lämpeni nopeasti ja pieneen tupaan mahtui hyvin neljä henkeä viettämään iltaa. Mökin varustelu taso yllätti: kaasulla toimiva jääkappi ja liesi, kamiina ja petivaatteet. Sähkövalotkin löytyivät, mutta niistä kieltäydyttiin, sillä mukana olevat jouluvalot toivat enemmän tunnelmaa. Ja nyt joku varmasti luki edellisen lauseen kaksi kertaa ihmeissään, mutta toden totta –pattereilla toimiva jouluvarosarja on ollut muutaman vuoden vakio ”ylellisyystuote” retkirinkassani. Ne ovat kevyet, ja helposti minne vain viriteltävät– esimerkiksi telttaan. Mukana on myös otsalamppu, mutta iltapuuhasteluun ja oleskeluun hämärässä on mukavampaa, kun valokin on tunnelmallisempi. Toki mukaan voi ottaa myös värivaloin vilkkuvan sarjan, ja järjestää telttabileet patikkaretken päätteeksi- tyyli on vapaa. Joka tapauksessa kiitos sinulle kanssa retkeilijä, joka esittelit eräällä autiotuvalla mennä vuosina tämän mullistavan idean minulle – on jokaisella yöretkellä käytössä.
Pakkanen kiristyi yötä kohden ja taivas kirkastui entisestään. Saunan jälkeen hiljaisessa metsässä seistessa ei voinut kuin hiljaa ihailla yläpuolella aukeavaa tähtien merta. Kaupungissa asuvana sitä todella unohtaa, miltä näyttää tähtikirkas taivas ilmaan minkään laista valosaastetta. Patvinsuon rajoille ei yllä enää edes Uimaharjun tehtaan valot, joten sunnuntairetkeilijät saivat kokea autenttisen korpien tuikkeen. Pitäisi useamminkin lähteä pois keinovalosta pimeyteen valaistumaan.
Suksi suolle – eli Terettiin ja takaisin
Sunnuntain ohjelmana oli hiihdellä Suomuntien toisella puolella, valtavalla Patvinsuolla. Pakkanen oli kiristynyt yöllä, ja väsynyttä retkeilijää kehtuutti aikansa nousta lämpimästä makupussista. Pienestä kamiinasta huolimatta kelomökki pysyi hyvin lämpimänä. Mutta eipä se auta, luonto kutsuu ja taas oli auto pakattu täyteen – ja suunta kohti Kurkilahtea. Suomuntiellä kohdattiin retken kohokohta, kun tien sivusta lehahti lentoon kaksi talvipukuista riekkoa. Riekko on enempi pohjoisen lintuja, joita esiintyy pieniä populaatioita myös Pohjois-Karjalassa, kyllä ei ollut mikään jokapäiväinen lintulautojen tuttu kyseessä.
Riekko-innostuksen siivittämänä otettiin suunta kohti Teretin lintutornia. Eilispäivän pilvetön sininen taivas oli vaihtunut utuiseen pilviverhoon, jonka läpi aurinko oikein loimotteli ja värjäsi taivaan pastellisävyiksi. Hankikanto oli viikon pakkasten johdosta erinomainen, ja tasainen narskunta vain kuului suksen pohjasta, kun hiihtelimme kelopuiden katveessa. Patvilla harvemmin näkee ketään ihmistä, mutta toisten jättämiä jälkiä on varsinkin Teretin suuntaan. Tämä tiedoksi aloittelijoille: kesäreittien merkit saattavat hukkua hankeen ja jäisiin puiden kylkiin. Karttaa on hyvä osata lukea, mutta jos luottaa kanssaretkeilijöihin, voi melko varmuudella sanoa, että kaikki tiet (ja suksien jäljet) vievät Terettiin.
Suo on aina ollut mystistä rajamaata. Se ei ole vettä, mutta ei tukevaa maatakaan. Entisajan ihmiset ovat ajatelleet suon olleen eräänlaista välitilaa, jotain tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen välimaastossa. Nykyeläjälle tarut ovat himmenneet, mutta jotain mystistä tunnelmaa suolla aina on. Jopa talvella on hetkiä, kun kuvittelee hiihtävänsä järvenselkää, kunnes edessä kohoaa käppyrälatvainen kelopuu, joka palauttaa maanpinnalle.
Teretin lintutorni kohoaa puiden välistä metsäisessä saarekkeessa. Jos Patvinsuosta olisi turistibingo, olisi kiipeäminen Teretin torniin maisemia ihailemaan bingolistan kärjessä. Korkealta avautuu vasta totisesti, miten iso suoalue on todella kyseessä. Vastaavanlaista suonselkää ei ole montaa jäljellä Pohjois-Karjalassa, ja siksi Palvinsuo aiheuttaakin ihailua. Kaukana siintävät siniset vaarat talven hämyisessä auringossa, kuin elokuvissa. Päivän toinen lintuhavainto tehtiin myös Teretillä, kun paikallinen sinitiainen pyrähteli aivan viereen ruuanmurusten toivossa. Niin rohkealta tintin toiminta näytti, että on ilmeisesti jo tottunut hyödyntämään melko suuressa käytössä olevan retikohteen ruokatarjontaa. Laiska keinot keksii- sanonta pätee ilmeisesti myös lintuihin.
Tornilta laskeuduttiin laavulle lounastamaan. Tällä kertaa lounaaksi oli intialaistyyppistä linssicurrya, ja trangialla keitettyä riisiä. Lisäksi pakolliset nuotioleivät kuuluivat asiaan. Laavulla oli toinenkin retkiseurue, ahkioista päätellen ihan yönyliretkellä. Suomalaiseen retkietikettiin kuuluu, että retkeile ja anna toisten retkeillä rauhassa, joten sen ihmeempiä retkitarinoita ei lounaan yhteydessä vaihdettu. Vähän leikkimielistä riita toki kehiteltiin lämpimiksi oman retkiseurueen kanssa, kun alettiin selvitellä syyllistä sille, miksi kahvit ovat autolla. Jälkiruokakahvien sijaan nautiskeltiin kuitenkin lämmintä vettä ja jäistä suklaata, kyllä nekin konditoriaherkuista menevät.
Lounaan jälkeen olikin aika suunnata takaisin autolle. Vaikka sama reitti on tullut hiihdettyä monet kerrat, aina maisemaa katsoo uusin silmin. Aamupäivän auringon loimotus oli vaihtunut tutumpaan keskitalven musta-valko-värimaisemaan, siltikin suomaisema hivelee silmiä. Erälle kannattaa aina lähteä.
Teksti ja kuvat: Taru Korhonen