Lieksalla on yhteistä erämaarajaa Venäjän kanssa lähes sata kilometriä. Ruunaan alueen sijainti Lieksanjoen varrella, valtakunnan rajan läheisyydessä sekä itäisen ja läntisen kulttuurin välimaastossa on vaikuttanut monin tavoin alueen talouteen ja kulttuuriin. Lieksanjoki on ollut tärkeä kulkureitti. Monet kulttuurimatkaajat ja tutkijat matkasivat Aittokosken kautta Venäjän Karjalaan 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa.
Rajamme vartijat
Itärajan merkitys muuttui Suomen itsenäistyttyä. Tullivartioinnin tilalle tuli rajan poliittinen ja sotilaallinen vartiointi. Rajavartioston vartioasema aloitti toimintansa Aittokoskella vuonna 1919. Sodan jälkeen asema siirrettiin Ruunaan kylälle Matkalahden rannalle, jossa se toimi vuoden 2003 loppuun.
Rajamiesten ja paikallisen väestön suhteet lähentyivät alun jännitteiden jälkeen. Apua annettiin puolin ja toisin. Ruunaanvaaralla 1930-luvulla asunut Uuras Oinonen muistaa rajavartioiden tärkeän panoksen kylän elämässä lapsuudestaan saakka. Rajavartijat kävivät tervehtimässä Oinosia partioreissujen yhteydessä erityisesti talviaikana. Kun muu kanssakäynti oli vähäistä, rajamiesten vierailut ja tarinahetket olivat merkittävä piristys arjen keskellä.
Talvisodan aikana Ruunaan alueella käytiin vähäisiä taisteluja. Sodan alkuviikkoina suomalaiset ja venäläiset polttivat Ruunaanjärven lähialueen taloja.
Metsätyöt ja uitot
Ennen kuin savottalaiset ilmestyivät Ruunaan kylään 1800-luvun puolivälin jälkeen, alueen metsiä käytettiin kaskiraivioina leipäviljan kasvatukseen. Alueen metsien käyttö lisääntyi, kun Pielisjoen suuhun perustetut sahat ulottivat puunhankintansa alueen kruununmetsiin ja Lieksanjoen latvavesille. Tämä tarjosi kylän asukkaille työmahdollisuuksia talvisilla savotoilla, keväisillä uitoilla ja savottalaisten muonituksessa.
Venäjän puoleiselta järviseudulta Suomeen virtaavat joet mahdollistivat hyvät uittoyhteydet Pohjois-Karjalan sahoille. Samalla ne suuntasivat Repolan puun kulkusuunnan Suomeen. Uitto Lieksan- ja Tuulijoella alkoi jo 1800-luvun puolivälin jälkeen.
Rajauiton pääuittoväylänä toimineella Lieksanjoella uitto alkoi uudelleen sodan jälkeen vuonna 1957. Uiton huippukaudella 1964−1968 Lieksanjoella vastaanotetun tuontipuun määrä nousi vuosittain yli 400 000 kuutiometriin.
Lossiromantiikkaa ja lohenkalastusta
Lieksan ja Repolan kauppayhteydet olivat 1800-luvun lopulle saakka vesistöjä seuraavien talviteiden varassa. Talvitie kulki Lieksasta Pankakosken kautta Ruunaan Änisenvaaraan, josta se haarautui Aittokosken kautta Tuulivaaraan tai Kokkojärven kautta Lentieraan.
Metsähallinon perustamisen myötä alueelle perustettiin kruununmetsätorppia, Naarajoelle.
vuonna 1853. Tämä torppa sijaitsi Naarajoen ylityspaikalla, jonka kautta kulki ratsutie Lieksasta Ruunaaseen ja sieltä Venäjälle. Tärkeän kulkureitin parantamiseksi kylän asukkaat velvoitettiin ylläpitämään Naarajoen lossia.
Lossiromantiikka päättyi Ruunaassa elokuussa 1984, kun Naarajoen silta otettiin käyttöön. Putaansalmen silta oli korvannut lossin jo vuonna 1968.
Lieksanjoki oli kuuluisa lohijoki. Lieksan kosket mainittiin kalastajan unelmapaikkana vuonna 1899 briteille tarkoitetussa matkaoppaassa. Paikalliset virkamiehet harrastivat lohikalojen uistinkalastusta Ruunaan vesillä 1900-luvun alussa. Kalastajien määrä kasvoi voimakkaasti 1980- ja 1990-luvuilla. Lieksanjoki tarjoaa erinomaiset puitteet uhanalaisten lohikalojen luontaisen elinkierron palauttamiseen, johon on pyritty useilla eri hankkeilla.
Voimalaitossuunnitelmista koskenlaskuun
Kiinnostus Ruunaan koskien rakentamisesta voimalaitostuotantoon voimistui 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa. Suunnitelma Siikakosken ja Pudaskosken voimalaitosten rakentamisesta nosti ”koskisotana” tunnetun julkisen keskustelun.
Lähes kaksi vuosikymmentä kestänyt kiista Ruunaan koskien rakentamisesta ratkaistiin lopulta vuonna 1987, kun kosket suojeltiin ja Ruunaan retkeilyalue perustettiin.
Ruunaan matkailuelinkeinon käynnistyminen ajoittui 1970-luvun puoliväliin, jolloin lieksalaiset yrittäjät ryhtyivät järjestämään maksullisia koskenlaskuretkiä.
Kysyntä oli vilkasta ja koskenlaskun suosio yllätti paikallisen matkailuväen. Puuveneillä tehtyjen koskenlaskujen suosio kasvoi merkittävästi 1980-luvun puolivälin jälkeen ja oli huipussaan seuraavalla vuosikymmenellä.
Metsähallitus ryhtyi kehittämään retkeilyalueen palveluvarustusta 1980-luvun lopulla. Ruunaan retkeilykeskus avattiin Neitikoskella vuonna 1990 ja Ruunaan luontotalo entisen metsänvartijatalon pihapiirissa Naarajoen rannalla kesäkuussa 1992. Matkailu oli tullut Ruunaalle uiton sijaan. Nykyisin Ruunaan retkeilyalueelle tehdään vuosittain 60 000 ‒ 70 000 käyntiä.
Teksti Asko Saarelainen